Virtuaalisuus koulutuksessa -podcastin litterointi

Litteraation numero: 99221/1
Haastattelun nimi: VirtuPodcast_jakso_1
Haastattelun kesto: 29 min
Litteroitu: Tutkimustie Oy 4.12.2020

Puhujien merkinnät:
EK: Kysyjä, Elias Koskinen
SE: Vastaaja, Sini Eloranta
TK: Vastaaja, Timo Korkalainen

Muut merkinnät:
, Lyhyt tauko puheessa
.. Puheenvuoro jää kesken, jatkaa puheenvuoroa
(-) Pois jäänyt sana tai sanan osa
(–) Pois jäänyt jakso
(sana) Epäselvä sana tai jakso
alleviivaus Erityisen painollinen sana tai jakso
[hakasulkeet] Litteroijan kommentti
[pp] Päällekkäistä puhetta
[hp] Hiljaista puhetta
[ep] Epäselvää puhetta

Huomautukset: —

Miehen ääni: [futuristisia ääniä] Virtu-podcast.

TK: Yksi, mitä me itse asiassa paljon juuri satutaan tekemään ja kehittämään, on hyvin luonnollinen ihmisinteraktio, että miten voidaan vaikka tallentaa ihmisen liikkeitä niin, että ne virtuaalihahmotkin näyttäisi mahdollisimman aidoilta ja ihmismäisiltä.

Miehen ääni [futuristista musiikkia, ääni koneelliseksi muokattu]: Virtuaalinen todellisuus. Elämänlaatu. Terveyspalvelut. Elämyksellisyys. Koulutus. Mitä, miksi, miten? Virtu-podcast selvittää, miten tulevaisuuden teknologioita voidaan hyödyntää elämänlaadun parantamisessa. [futuristista musiikkia]

EK: Tänään me keskustellaan virtuaalisen todellisuuden käyttämisestä ja potentiaalista sosiaali- ja terveysalojen koulutuksessa. Mulla on täällä tänään keskusteluvieraana Sini Eloranta ja Timo Korkalainen. Sini ja Timo, voisitteko te hyvin napakasti kertoa, mitä te teette työksenne?

SE: Mä olen tosiaan Sini Eloranta ja toimin täällä Turun ammattikorkeakoulussa terveysalan opettajana ja koulutan meidän ylempiä sote-alan ammattilaisia ylempään tutkintoon.

TK: Minä olen Korkalaisen Timo ja tulen semmoisesta firmasta kuin CTRL Reality. Ollaan turkulainen muutaman vuoden ikäinen VR/AR-tuotantoyhtiö. Tehdään hyvinkin eri aloille yhdistetyn todellisuuden toteutuksia. Nykyään olen siellä käytännössä vetämässä tuotantoja ja tiimejä, jotka niitä tekee, ja suunnittelemassa myöskin kokemuksia ja etenkin sitä kokemuksellisuutta. Aikaisemmin tehnyt paljon koodausta. Vähemmän sitä nykyään enää kerkeää tekemään.

EK: Timo, voitko sä kertoa tähän alkuun, että miten näitä koulutuskäyttöön tulevia sovelluksia oikeastaan lähdetään kehittämään?

TK: Siinä on oikeastaan havaittavissa aika hieno muutos, mikä on tapahtunut tässä ehkä viimeisen parin vuoden aikana. Kun vähän aikaisemmin se lähti vielä siitä, että tosi paljon haettiin semmoista wow-efektiä ja sitä uutta teknologiaa ja kaikkea sitä, joka aika paljon oli siellä keskiössä siinä mistä lähdettiin, että sitä pyydettiin erityisesti. Mutta nykyään ehkä ollaan päästy enemmän siihen, että lähdetään nimenomaan siitä tosi oikeasta käyttötarpeesta ja on jo valmiiksi semmoinen ajatus, että tämä asia me halutaan opettaa ja me ajateltiin, että VR:stä olisi tätä ja tätä kautta hyötyä tähän meidän keissiin, että mites tämä sitten tehtäisi. Ja sitten lähdetään tietysti yhdessä miettimään sitä, että mitä se vaatii ja mikä teknologia ylipäätään on paras ja mikä se käyttötilanne on ja mikä on se käyttökokemus, mikä siinä halutaan. Ja sitten huomioidaan ne teknologiat vähän siellä myöhemmin.

EK: Mitkä on suurimmat hyödyt juuri virtuaalitodellisuuden hyödyntämisessä koulutuksessa?

TK: Kyllähän se siitä lähtee, että voidaan oikeasti se koko oppimiskokemus rakentaa alusta lähtien sellaiseksi, kun se halutaan. Ollaan oikeasti hallinnassa siitä tilanteesta. Ei tapahdu vaikka sitä, että vaikka sote-alallakin monesti on se, että nyt on sellainen keissi, että saadaan oppilaat sinne johonkin tilanteeseen katsomaan, että tältä tämä tietty haava nyt vaikka näyttää, vaan käännetään se tilanne ympäri. Saadaan oikeasti tehtyä se tilanne sellaiseksi, mitä niille oppilaille tarvitaan ja halutaan näyttää ja vielä erityisesti tuoda vaikka eri versioita ja näyttää, että tämmöisiä ja tällaisia vaihtoehtoja on olemassa. Ollaan oikeasti täysin hallinnassa siitä tilanteesta.

EK: Mä katsoin teidän sivuilta vähän teidän referenssejä. Siellä oli tällainen virtuaalinen bussikuski-treeniohjelma. Miten bussikuskeja voi opettaa VR:n avulla?

TK: Se on äärimmäisen hyvä esimerkki, ja sitä mielellään käytetään myöskin sen takia, että se on harvoja itse asiassa, mistä voidaan kertoa julkisesti, että mitä ollaan tehty hyvin konkreettisella tasolla. Siinä on se hieno puoli, että nykyään kun moni uusista bussikuskeista ei välttämättä omaa valmiiksi kovin hyvää esimerkiksi kielitaitoa, suomen kielen taitoa, vaikka se itse asia olisi hyvin täydellisesti hallussa, että miten sitä bussia huolletaan, koska siinä kyseisessä tilanteessahan ei nimenomaan harjoitella bussin ajamista vaan sitä, miten sille tehdään vaikka liikkeellelähtötarkastus, mitä asioita pitää muistaa huomioida ennen kuin sillä lähdetään oikeasti liikkeelle. Ja siinähän yksi juju on siinä, että oikean bussin pitäminen koulutuskäytössä, koulutustilanteita varten paikallaan, se on aika kallista. Niin voidaan oikeasti nyt ihan milloin tahansa, milloin opiskelijoille sopii, laittaa ne VR-lasit päähän, ja he käy tekemässä siellä sen harjoituksen ja pääsee tekemään ihan samanlaiset motoriset toimenpiteet kuin mitä oikeasti sen bussin kanssa. Se bussi on täysin samannäköinen kuin mitä se on se, millä he sitten oikeasti harjoittelisi, ja itse asiassa sitten kun he on ensin tehneet sen kokeen siellä virtuaalisesti ja opiskelleet kaikki asiat, sitten vasta he voi mennä sen oikean bussin kanssa näyttämään, että kyllä he nämä osaa myös tämän version kanssa. Mutta siitä nimenomaan tulee esimerkiksi kaikki tämmöiset lihasmuistiasiat, että voidaan toistaa ihan vapaasti monta kertaa siellä niitä asioita, harjoitella, että mitä kaikkia juttuja siihen liittyi, ja se luo myös ne muistijäljet siitä, että hetkinen, nytpä en käynytkään kontillani siellä hakkaamassa, kurkottelemassa jonnekin takarenkaan taakse, taisipa unohtua se ilmanpaineitten tarkastaminen. Sitä kautta oikeasti muistaa ne asiat samalla tavalla kuin olisi harjoitellut ihan oikean bussin kanssa. [0:05:06]

EK: Tekniikka skaalautuu hyvin eri aloille. Maailmalla on jo käytössä erilaisia virtuaalisen todellisuuden sovelluksia osana hoitotyönkin koulutusta. Esimerkiksi Oxfordin yliopistossa on kehitetty sovellus, jonka avulla hoitajat ja lääkärit voivat harjoitella toimenpiteitä täysin virtuaalisessa todellisuudessa. Suomessa Mikko Myllymäki on tehnyt pro gradu -tutkielman ensihoitajaopiskelijoiden kokemuksista virtuaalitodellisuussimulaation teknisestä ja pedagogisesta käytettävyydestä. Kasvavaa kiinnostusta VR:n hyödyntämiseen sote-alalla siis näyttää löytyvän. Minkälaista potentiaalia sä Sini näet tällaisissa sovelluksissa tällä alalla?

SE: Kyllä siinä on valtavaa potentiaalia. Me ollaan vielä aika noviiseja, mä ajattelen, sote-alalla ja varmaan Suomessa vielä erityisesti. Jonkun verran meillä on eri ammattikorkeakouluissa ratkaisuja tehty esimerkiksi sairaanhoitajan kliinisen päätöksenteon tukemiseksi, tämmöisiä, että voidaan sinne virtuaalimaailmaan tehdä erilaisia skenaarioita, VR-simulaatiotilanteita ja opiskelijat voi sitten harjoitella sitä päätöksentekoa niissä ja erilaisia ratkaisuja. Kyllä siinä on valtava potentiaali. Ja se toistojen määrähän on ihan lukematon oppijoilla siinä. Aikaa [naurahtaa] ja paikkaa säästävää. Kyllä mä näen, että siinä on todella paljon semmoista potentiaalia, mitä me ei vielä osata valitettavasti hyödyntää.

EK: Osaatko sä sanoa, että mitkä on ehkä suurimpia hidasteita, mitkä sitä hyödyntämistä estää? Onko ne koulutuksen ehdot just sote-alalla vai osaatko sä pointata niitä esiin sieltä?

SE: Ei varmaankaan ole ne. Me ollaan pedagogiikassa jo aika pitkällä aktivoivassa tavassa opettaa. Nämähän tukee sitä, että se oppija itse on aktiivinen siinä ja motivoituu oppimaan niitä asioita. Mä luulen, että ne meillä kyllä ne reunaehdot siellä on. Mutta mä ajattelen varmaan opettajana ehkä niin, että meillä ei ole riittävää ehkä [naurahtaa] teknologista vielä ymmärrystä ja osaamista, että me osattaisiin lähteä teidän suunnittelijoiden kanssa tämmöisiä ratkaisuja edes rakentamaan. Me ei ymmärretä sitä mahdollisuutta, mikä siinä on, kun mennään sellaiseen simulaatiotilanteeseen, mikä on ikään kuin autenttinen ja vie mukanaan ja vie sen oppijan siihen maailmaan oikeasti tekemään sitä juttuja, vaikka se on simuloitu. Mä luulen, että ehkä meillä opettajilla, meillä on ollut sote-alalla tietysti nyt valtava muutos siinä, että me ollaan menossa koko ajan digitaaliseen terveydenhuoltoon esimerkiksi. Meidän on pitänyt ottaa haltuun sitä, että me palvellaan asiakkaita ja potilaita verkossa ja digitaalisia mahdollisuuksia, sekin kehityskulku on vielä hidasta. Jos verrataan johonkin toiseen toimialaan, vaikka pankkialaan, kaikki tapahtuu jo verkossa, mutta vielä terveysalan palveluita ei siellä kaikkia ole, mitä voisi varmasti olla. Mä luulen, että tämä murros, mitä nyt eletään koko alalla, heijastuu ehkä tähän meidän pedagogiikkaan, että me ollaan vähän jälkijunassa. Ehkä enemmän meidän opettajien, uskallanko sanoa, osaamattomuudesta ja luovuudesta, että voitaisi tämmöisiä käyttää, mutta varmaan myöskin rahoitus. Opetuksesta tietysti on leikattu ja se varmaan näissäkin, että ei olla vielä pystytty tämmöiseen ehkä panostamaan riittävästi.

EK: Timo, onko teillä CTRL Realityllä jo tehty sovelluksia, mitä ehkä voitaisiin jo hyödyntää sote-alalla tai mitkä sopisi enemmän tai vähemmän myös sinne alalle?

TK: Kyllä jonkun verran on tehty erilaisia toteutuksia. Tietysti ne samat mekaniikat ja teknologiat toimii ihan suoraankin hyvin monipuolisesti, monipuolisemmin kuin mitä ollaan päästy tekemään ehkä edellä mainituista syistä. Mutta etenkin ehkä yksinkertaisempaan puoleen ollaan päästy jo jonkun verran mukaan. Vaikkapa mielenterveyden puolta ollaan jonkun verran tehty. Rentoutumiskokemuksia ja muuta vastaavaa. Viety hyvin uskottaviin luontoympäristöihin ja sitä kautta voitu auttaa vaikka stressitilanteissa. Tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi just simulaatioita erilaisista tilanteista kuten vaikka puheen pitäminen, miltä se tuntuu olla ison yleisön edessä, luodaan tällaisia tilanteita, mitä pääsee sitten harjoittelemaan. Jonkun verran jotain kokeiluja kyllä myöskin ihan, miten sen nyt sanoisi, raskaamman koulutuksen puolelle. Mekaanisia laitteita, joitain sellaisia on vähän kokeiltu. Mutta ne on tosiaan vähän vielä siitä kiinni, ettei ehkä tiedetä niin kovin paljon sitten taas siellä toisella puolella siitä, mitä kaikkea se mahdollistaa. VR:hän tietysti mediana on sellainen, että täytyisi oikeasti päästä kokeilemaan niitä asioita, että sen ymmärtää. Ja sitten kun välttämättä edes se kokeilemaan pääseminen ei ole aina niin kauhean helppoa, se ehkä vähän jarruttaa sitä tilannetta. [0:10:04]

EK: Nämä sovellukset voivat siis selvästi olla hyödyllisiä työntekijän näkökulmasta, mutta miten sote-alan yritykset hyötyvät näistä taloudellisessa mielessä? Tämä on vähän molemmille ehkä tämä kysymys.

SE: Kyllä mä näen, että nyt meillä on ainakin terveysalalla, mitä mä vähän enemmän tunnen, tämmöisille olisi tarvetta. Tämä bussikeissi voitaisiin siirtää sinne ilman muuta. Meillä on paljon laitteita, joita henkilökunnan pitää käyttää joskus säännöllisemmin ja joskus vähän epäsäännöllisemmin, niin voitaisiin treenata sitä, miten vaikka hengityskone otetaan käyttökuntoon, kun potilas sitä tarvitsee. Tämmöisissä ne olisi, että me ei tarvita niitä oikeita laitteita, vaan me voitaisiin se harjoittelu tehdä siellä virtuaalimaailmassa. Tämmöisissä se olisi ehdoton. Meillä on todella paljon nyt terveydenhuollossa kiinnitetty huomiota näihin laiteasioihin, että ihmiset osaisi niitä käyttää, ettei potilasturvallisuus vaarantuisi sitä kautta. Mutta kyllä meillä on semmoisia myöskin just, mitä puhuit, että mitä oli siellä rapakon takana tehty tietynlaisiin toimenpiteisiin, leikkaussaliympäristöihin, missä se menee hyvin checklistin kautta ne asiat etenee. Semmoisia me voitaisiin siellä treenata ja noviiseja, ammattilaisia perehdyttää niihin asioihin tämmöisten virtuaalimaailmojen kautta. Se olisi todella yksinkertaista varmaan tänä päivänä rakentaa, että valmistellaan vaikka potilas leikkaukseen ja sitä harjoitettaisiin siellä virtuaalimaailmassa, ettei tarvitse steriilejä tuotteita turhan päiten levittää sinne leikkaussalitilanteisiin tai tämmöisiin. Mutta sitten just tämmöisiin, missä mä ajattelen, että se suurin rikkaus varmaan olisi oppijoiden kannalta se, että me pystyttäisiin moniammatillisia skenaarioita rakentamaan ja olisi erilaisia rooleja, missä ihmiset toimisi turvallisessa ympäristössä, ja sitten niitä sovellettaisi siellä aidossa ympäristössä. Kyllä mä näen, että siinä on paljon työelämän näkökulmastakin. Ja sitten tietysti ihan toinen on potilashoito, mihin sä viittasit. Me voidaan tiettyjä mielenterveydellisiä asioita, ahdistusta tai pelkotilanteita tai jotain pakko-oirehäiriöitä, tämmöisissä treenauttaa potilaita, ja hän pystyy turvallisessa ympäristössä vaikka pelkojaan hoidattamaan. Rentoutuskeinoina meidän ammattilaiset käyttää jo varmaan tänä päivänä hyvin paljon mindfulness-tyyppisiä virtuaalisia sovelluksia ja tämänkaltaisia. Kyllä niitä potilashoidossa, meidän kuntoutuksessa, puheterapiassa, tämänkaltaisissa, paljon eri näköisiä sovelluksia on. Tässähän se hienous on se, että se potilas myöskin pystyy näitä harjoitteita tekemään jossain muualla kuin sairaalassa tai jossain meidän tiloissa, että kotona. Ja laitehan pystyy antamaan sen palautteen. Siihen teidän bussijuttuun perehtyneenä, siinähän on se hienous sillä, että se saa sen feedbackin, että nyt sä unohdit sitä tai nyt sä unohdit tätä tai nyt sun vaikka kuntoutuminen edistyi näin ja näin paljon, että sulla on lihasvoimaa tullut lisää tai jotain muuta. Sehän tässä on se kaikkein motivoivin, on se sitten potilaskäytössä tai meidän opiskelijoiden käytössä.

TK: Joo, kyllä se varmasti se analyysipuoli on yksi todella merkittävä tekijä tulevaisuudessa, sekä just tehtyjen harjoitteiden analysointi mutta myöskin se, miten voidaan parantaa jatkossa tilanteita ja toisaalta voidaan viedä erilaisiin rooleihin ihmisiä. Mutta nimenomaan se, että kun siellä VR:ssä tehdään asiat, jokainen liike tallentuu, kaikki, mitä sä teet, tallentuu, ja niitä voidaan jälkeenpäin analysoida ja katsoa, että toimiko kaikki asiat niin kuin piti. Ja jos toimi niin kuin piti, mitä siellä silti oli sellaista parannettavaa, mitä ei välttämättä muuten ymmärretä. Ja miksei vaikka just tätä ehkä mihin vähän viittasit, että kun meillä on kuitenkin hyvin erilaisia ihmisiä sote-alalla tekemässä, ne ihmiset, ketkä vaikka miettii oikeasti jotain bisnespuolen asioita ja muita tällaisia, heidän ymmärrys välttämättä siitä käytännön tekemisestä ei ole aina täydellistä ihan vaan se takia, kun he ei voi oikeasti olla tekemässä niitä asioita niille oikeille ihmisille. Mutta jos heidät vietäisiinkin tällaiseen virtuaaliversioon, ehkä he sitten ymmärtäisi sitä kautta paremmin, miten vaikka stressaavia ne tilanteet on tai mitä lainalaisuuksia siellä on, mitkä ei näy pelkästään katsomalla näitä tilanteita. Mutta tietysti ehkä yksi puoli myöskin on se, mikä, me tehdään siis paljon nimenomaan valmistavan teollisuuden puolelle näitä VR-asioita, ja se varmasti johtuu osittain siitä, että siellä on todella iso syy taustalla näitten käyttöönottoon. Kun sattuu vaikka jotain virheitä, ne virheet voi olla todella, todella massiivisen kalliita. Joku unohtaa tehdä alkusammutuksen, ja se maksaa todella paljon, tai joku käyttää jotain konetta kerran väärin, ja se maksaa sitten miljoonia. Ehkä just vaikka potilasturvallisuuden puolelta nämä vois tuoda myös sellaisia huomioita, mitä ei välttämättä normaalisti ehkä hirveästi haluta edes nostaa keskusteluun, että mitä sitten tapahtuu, kun tulee pieniä virheitä kuitenkin siinä työssä siellä ja täällä. [0:14:57]

SE: Kyllä. Ja sitten mä näen sen, että kun nykypäivänä laitteet kehittyy tosi paljon, että mä näin eilen semmoisen, oli semmoinen seminaari meillä tähän teemaan liittyen, että nykyään niitä voi tehdä omilla käsillään, ettei tarvita niitä kapuloita tai hanskojakaan esimerkiksi, niin se, mä aattelen, tämmöisessä helpottaa. Meilläkin terveydenhuollon suuret haittatapahtumat tapahtuu esimerkiksi lääkehoidossa ja lääkkeidenjakotilanteissa ja tämmöisissä. Sitä me pystyttäisiin treenauttamaan kyllä meidän kasvaville hoitajille näissä virtuaaliympäristöissä, että me ei tarvita niitä oikeita lääkepurkkeja, vaan ne olisi siellä ja sitä lääkkeenjakoa pystyttäisiin siellä treenaamaan. Kyllä se on merkittävää varmasti potilasturvallisuuden näkökulmasta meidän alalla myöskin.

TK: Todella hyvä ajatus myöskin ja kertoo siitä, miten yllättäviä käyttöratkaisuita tai -tilanteita VR:llä voi olla. Vaikka just lääkkeiden jakaminen ja se, että oikeasti huomaat sen, että onhan kaikki oikeassa paikassa ja kaikkea. Siihen voidaan silloin antaa todella paljon toistoa ja sitä fiilistä siitä, että näin se menee, ja toisaalta luoda niitä virhetilanteita helpommin. Oikeassa maailmassa ei niitä virhetilanteita voida luoda niinkään, mutta tuolla voidaan oikeasti laittaa jotain hyvin pieniä juttuja, mitkä sieltä pitää pystyä bongaamaan.

SE: Kyllä. Ja sitten pystytään rakentamaan sille oppijalle semmoisia, että huomasitko, että tässä on joku haittavaikutus tämän lääkkeen kanssa, ja huomioita sinne. Mä näen siinä todella paljon mahdollisuuksia kyllä meidän alalla. [futuristisia ääniä]

Miehen ääni: Virtu-podcast.

EK: Jos puhutaan ihan suorista resurssisäästöistä, voisiko tällainen VR-koulutussovellus jopa korvata joitain työntekijöitä?

TK: En usko, että…

SE: [nauraa] Toivottavasti ei.

TK: Niin. Enemmänkin tehostaa sitä ja parantaa sitä, poistaa työkuormaa niiltä ihmisiltä vaikka sitä kautta, että kun toivottavasti voi vielä kokea osaavansa ehkä asiat entistä paremmin ja olla varmempi niissä ja jotain tällaisia, niin sitä kautta parantaa sitä nykyistä tilannetta.

SE: Niin, mä ajattelen, että varmaan semmoiseen resurssijaolla ehkä enemmän olisi, että mä mietin potilastyössä, että joku voi tehdä terapiaa virtuaalisesti esimerkiksi, mutta toinen ei siihen pysty ja se toinen tarvitsisi enemmän sitä kasvotusten tapahtuvaa vuorovaikutusta. Sitten me pystyttäisiin ehkä suuntaamaan sitä resurssia oikein silloin näitten välineiden avulla. Ehkä enemmän sitä kautta.

EK: Minkälaisia haasteita teidän mielestä VR-sovellusten kehittämiseen ja käyttöön liittyy?

TK: Varmaan nyt tuossa aika hyvin tulikin tuota haastetta siitä, että ei oikein välttämättä tiedetä, mikä on mahdollista. Ja ehkä se vaatii aika ison henkisen hypyn jopa siihen, että lähdetään sinne puolelle. Kun totta kai on ihan mielettömän iso arvo sillä, että on niitä oikeita potilaita, joitten kanssa myöskin opetellaan esimerkiksi asioita, mutta kun se ei välttämättä ole joka tilanteessa paras ratkaisu, niin että voidaan skaalata sitä opetusta myös sitä kautta, että on niitä VR-tilanteita, mutta todellakaan poistamatta sitä tosielämän tilannetta sieltä mukana.

SE: Niin, mä näen ainakin opettajana, että tämä olisi hyvä lisä, oma menetelmänsä, mitä voisi siinä perinteisen opetuksen rinnalla käyttää. Sitä kautta se rikkaus siihen tulisi. Ja haasteena, kyllä se varmaan on meidän oma osaamisemme, meidän ymmärrys näihin asioihin ja se asennoituminen uutta kohtaan ja ehkä varmaan se rahakin [nauraa].

EK: Tässä on varmaan eroja myös työntekijöiden, esimerkiksi nuoret varmaan, voisi kuvitella, että nuoret omaksuu nopeammin ehkä näiden käytön kuin vähän vanhemmat työntekijät.

SE: Kyllä. Kyllä noissa tutkimuksissa, mitä mä tuossa hiukan katsoin, mitä meidän alalla on nyt opetuksessa käytetty, kyllä siellä vielä on just osaamattomuutta laitteidenkin käyttöön ja sellaista. Mutta se seuraava sukupolvi, joka tulee, ne on jo äidinmaidossa nämä laitteet heillä. Se on kyllä muuttumassa. Mutta enemmän just varmaan ehkä meidän opettajakunnan osaaminen on vielä…

TK: Niin, ja mä en ehkä välttämättä puhuisi osaamisestakaan vaan siitä, että jos ei niitten kanssa ole tekemisissä, niin onhan se todella vaikeaa ymmärtää sitä ja tietää, mihin niitä voidaan hyödyntää. Enemmän ehkä vaadittaisiin just sellaista, ei nyt ehkä verkostoitumistyötä mutta sitä, että näytetään niitä mahdollisuuksia. Se on varmasti ytimessä. Ja luodaan sitä uskoa ja luottamusta siihen, että oikeasti tämä homma voi olla hyödyllistä.

SE: Kyllä. Ja sitten me tarvittaisiin paljon, paljon enemmän tutkimusta siitä, minkälaisia oppimistuloksia niillä saadaan. Se on aina tietysti se, mihin pitää sitä meidän tekemistä pohjata. Ja varmaan myöskin se, että miten me saataisiin törmäytettyä just teitä, ketkä näitä tämmöisiä sovelluksia kehittää ja tekee, että me saataisiin niitä oivalluksia, että missä me voitaisiin niitä käyttää. Eihän tämä nyt varmaan kaikkeen sovellu, mutta löydettäisiin ne kohdat, missä se olisi parhaimmillaan. Se olisi varmaan optimaalista. [0:19:59]

EK: Onko Timo tämä tekniikka, jos puhutaan nyt teistä, jotka näitä tekee, ja tästä tekniikasta, onko se jo täysin toimivaa vai löytyykö vielä kehitettävää tulevaisuudessa?

TK: Teknologiahan ei tietysti koskaan ole valmis, mutta kyllä mä nyt sanoisin, että nyt ollaan siinä tilanteessa, että ihan oikeasti ollaan siinä pisteessä, että voidaan käyttää niitä asioita oikeasti niin sanotussa tuotantokäytössä. Eli ei ole enää mitään protoilujuttuja pelkästään, vaan voidaan tehdä ison skaalan asioita. Ja se näkyy kyllä monella tavalla tuolla laitevalmistajapuolella, että miten siellä nyt on juuri tuotu tällaisia erilaisia, nimenomaan todella isojen skaalojen tuotantoon vienteihin tarkoitettuja prosesseja ja palveluita tarjolle. Kyllä se ehdottomasti soveltuu jo tässä vaiheessa. Tietysti aina tulee uusia asioita niin kuin vaikka puhuttu tämä, puhutaan käsiträkkäyksestä, eli enää ei välttämättä tarvita ohjaimia, vaan voidaan tehdä suoraan käsillä asioita ilman mitään muuta. Se tietysti sopii joihinkin juttuihin todella hyvin. Tällaisia asioita tulee totta kai koko ajan uusia. Kuvatarkkuudet paranee ja kaikennäköiset asiat paranee. Mutta kyllä mä väittäisin, että nyt ollaan siinä pisteessä, että oikeasti kannattaa ottaa käyttöön. Se oli toista vähän vielä tuossa vaikka pari vuotta sitten, mutta kyllä nyt ehdottomasti kokemukset on jo äärettömän hyvällä tasolla.

EK: Itsellä varsinkin kun on noita päässyt kokeilemaan ehkä just se, että on huomannut itse, että se tekniikka voisi vielä olla parempaa, mutta ne mitä on huomannut, ei ole ehkä ollut sellaisia asioita, mitkä olisi mahdottomia. Esimerkiksi itsellä on ollut se, että olisi hienoa, että se näkökenttä olisi vielä vähän laajempi, että ne ei painaisi ihan niin paljon ja just ettei olisi ehkä niitä kapuloita. Mutta nämä on varmaan sellaisia asioita, mitkä tulevaisuudessa ehkä just paranee.

TK: Autot voi aina olla nopeampia, turvallisempia ja luotettavampia. Ja ne tulee olemaankin. Sama on tässä. Totta kai se kehittyy ja aina löydetään asioita, mitä voidaan parantaa. Mutta mikä on se paranemisen hyöty versus se, mitä nyt jo voidaan tehdä, se laskee koko ajan. Nyt oltiin aika lailla tuossa muutamakin vuosi siinä pisteessä, että se uusien versioitten, uudet, hienot jutut auttoi siihen, että voidaan tehdä taas todella uudenlaisia kokemuksia ja lisätä sitä skaalaa, mutta nyt käytännössä ollaan hyvin pitkälti sellaisessa vaiheessa, että ne parannukset on aika pieniä, ja ne, ketkä tietää ja ymmärtää ne asiat, tietysti arvostaa niitä, mutta perinteinen käyttäjä ei välttämättä huomaakaan niitä enää niin selkeästi.

EK: Voiko virtuaalisessa maailmassa harjoittelu olla eettisempää kuin oikeassa maailmassa, jos miettii esimerkiksi potilaan kohtaamistilannetta, sen harjoittelua?

SE: Mä ajattelen niin, että semmoisia kohtaamistilanteita siellä virtuaalimaailmassa voidaan harjoitella ja me voidaan sinne rakentaa erilaisia kohtaamistilanteita, joissa meidän opiskelija pystyisi tavallaan ehkä peilaamaan ja reflektoimaan omaa käyttäytymistään niissä tilanteissa, että miten mä sitten toimin, kun se ihminen onkin aggressiivinen eikä olekaan mukava ja lempeä, kenen kanssa voidaan kommunikoida. Mä ajattelen, että siinä voidaan enemmänkin sitä oppijaa ja hänen reaktioitaan harjoittaa ja saada ihminen reflektoimaan, että mitä jos mulle oikeasti tuleekin tämmöinen kohtaamistilanne vastaan aidossa elämässä, miten mä sitten käyttäydyn ja miten mä voisin käyttäytyä toisin. Mutta kyllä mä tavallaan vielä [nauraa] olen perinteen kannattaja. Ne aidot kohtaamiset, joita meidän opiskelijat tietysti tekee tuolla käytännön harjoittelukentillä – valtaosa meidän opiskelusta tapahtuu aidoissa tilanteissa – ei se varmaan sitä korvaa, mutta me voidaan valmentaa ehkä näitä opiskelijoita semmoisiin kohtaamisiin. Meitä ihmisiä on niin moneksi, ja ne on erilaisia tilanteita, missä ollaan, kun ollaan sairaita ja vakavasti sairaita, että miten niissä tilanteissa oikeasti reagoidaan. Semmoisessa mä mietin just, kauheasti pohtii sitä, että mitä tämä virtuaalisuus toisi lisää, että mikä se arvo siinä on, että me siellä virtuaalisesti niitä treenataan, että miksi me ei voitaisi vaikka draaman avulla treenata sitä kohtaamistilannetta tai jotain muuta. Mutta mä ajattelen, että siinä on varmaan se hienous ehkä siinä virtuaalisuudessa se, että se on kuitenkin niin immersiivinen, ja ihminen uppoutuu siihen. Ehkä siinä draamassa sä et välttämättä, se on vähän leikkiä ja keinotekoista, mutta tuommoisessa sä menet siihen tilanteeseen aidosti, ja miten sä käyttäydyt siinä, jos sulla onkin siinä joku semmoinen skenaario, että siinä on vaikka ihminen, joka on saanut syöpädiagnoosin tai on saattohoidossa oleva. Mä ajattelen, että siinä voisi olla aidompaa se oma käyttäytyminen ja ne omat tunteet, että miten niihin tilanteisiin reagoi. Kyllä mä näen, että siinä voisi tämmöisiin kohtaamisiinkin olla arvonsa. Mutta meillä onneksi [nauraa] säilyy se aito harjoittelu siellä turvallisesti. [0:24:58]

TK: Juurikin näin. Ei niitä oikeita ihmiskohtaamisia voi mikään simulaatio korvata tietenkään. Mutta yksi pointti ehkä tähän, mikä on huomattu muualla, on se, että kun tehdään niistä oppimistilanteista digitaalisia, virtuaalisia ja poistetaan vaikka se oikea ihminen näissä draamallisissakin tilanteissa, niin siinä ehkä ihminen pääsee vähän luonnollisemmin siihen tilanteeseen myös sitä kautta, että kun se kuitenkin on oppimistilanne ja siinä ehkä koitetaan, jos ei nyt saada suorastaan tekemään virheitä niitä oppilaita, mutta kuitenkin siinä on aina se tilanne, että joku toinen ihminen on vähän sitä tuomitsemassa tai arvioimassa sitä tilannetta, niin sitten kun se vastapuoli onkin se virtuaalinen hahmo, mikä ei millään pienellä eleelläkään anna ilmi sitä, että vastasit nyt muuten vähän hassusti tähän tilanteeseen, se koko oppimiskokemus muuttuu turvallisemmaksi ja luontevammaksi, ja ehkä silloin siitä jää parempi mieli ja myös paremmat oppimiskokemukset ja muistijäljet.

SE: Kyllä. Ja haastaa pedagogeja kyllä, että ne pitää jotenkin, jos puhutaan vaikka tämmöisessä kohtaamistilanteessa, olla tosi hyvä se reflektio sen jälkeen, että miten se tilanne meni, että ihmiset ei sitten jää yksin tai jää epäselväksi se, miten tässä nyt olisi muka kuulunut käyttäytyä. Eihän niihin ole oikeaa eikä väärää, mutta tavallaan se keskustelu siitä, että miltä se nyt tuntui ja miten se omasta mielestä meni ja mitä tekisin toisin ehkä tai näin. Pedagogit pitää kyllä myöskin tämmöiseen virtuaalipedagogiikkaan ja yhteisölliseen oppimiseen varmaan kouluttautua ihan omalla tavallaan, kun puhutaan tämmöisistä menetelmistä.

EK: Sini, jos sä nyt saisit täydellisen VR-sovelluksen sun alan koulutustyöhön, miltä se näyttäisi?

SE: Oi joi joi, niitä tarpeita olisi vaikka huru mykke. Mutta kyllä mä vähän innostuin, oli tuolla, olikohan se HAMKissa vai missä se oli, tehty semmoinen, missä oli kotihoitoon liittyviä sovelluksia tehty, että opiskelijat just harjoittelu, että mennään ihmisen kotiin ja sitten siellä on erilaisia ihmisiä vastassa. Musta se oli aika kiinnostava siitä, että voitaisiin tämmöisiä VR:ssä simuloida. Meillä on paljon, mitä me voitaisiin, todella näitä laiteharjoitteluita, lääkehoitoon liittyviä juttuja, meidän anatomian opetukseen, kuntoutuksen opetukseen ja fysioterapiaopiskelijoille. Sitä kautta voitaisiin näitä harjoituksia tehdä.

EK: Timo, voitaisiinko me esimerkiksi tällainen kotikäyntisovellus nyt tehdä?

TK: Totta kai. Ei sinällään, yksi, mitä me itse asiassa paljoon juuri satutaan tekemään ja kehittämään, on sellainen hyvin luonnollinen ihmisinteraktio. Miten voidaan vaikka tallentaa ihmisen liikkeitä niin, että virtuaalihahmotkin näyttäisi mahdollisimman aidoilta ja ihmismäisiltä. Ja kyllä nimenomaan tällainen tilanteenomaisuus on ehkä niitä VR:n kärkijuttuja, että oikeasti tuntuu siltä, että olet siinä tilanteessa. Ja kun se yhdistetään siihen, että toisaalta sitä tilannetta voidaan muokata lennosta ja tehdä sinne yllättäviä asioita ja saada sitä kautta ihmisille just niitä kokemuksia siitä, että entä jos tapahtuukin noin, mitenhän mä tuohon reagoin, eikä tarvitse sitten kun nämä oikeasti tapahtuu enää jännittää, että mitä mä sitten teen, kun on jo kokeiltu se ja harjoiteltu se, että tietää sen tilanteen valmiiksi. Sitä kautta kyllä ehdottomasti sellaiset olisi niitä VR:n ehkä parhaita käyttötilanteita.

EK: Kiitos haastattelusta Sini Eloranta ja Timo Korkalainen.

Miehen ääni: [futuristista musiikkia] Kuuntelit Virtu-podcastia. Virtu-podcastin tuottaa Virtuaalinen elämyslääke -hanke. Hanketta rahoittaa Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Tampereen ammattikorkeakoulun koordinoimassa hankkeessa osatoteuttajina ovat Metropolian, Turun ja Oulun ammattikorkeakoulut. [futuristista musiikkia]